N´s Hex Lumos
virtuaalihevonen
|
|
ii That's Right
ie Unholy
|
ei. tuntematon
ee Dimmalin
|
26.11.11 - VLRY - Latun Talli - 1. Western pleasure - 6/9
26.11.11 - VLRY - Latun Talli - 2. Western riding - 13/22 01.11.11 - Koulu - Alegre - 1. He A - 16/16 01.11.11 - Koulu - Alegre - 1. He B - 3/8 29.10.11 - VLRY - Pemberley - Western riding - 3/5 29.10.11 - VLRY - Pemberley - Western pleasure - 2/5 29.10.11 - VLRY - Shylia Farm - Ranch Riding - 1/6 29.10.11 - VLRY - Shylia Farm - Western riding - 11/13 12.09.11 - Koulu - Satulinna - 2. He B - 24/27 |
12.07.11 - Koulu - Adina - 3. He A - 3/11 100v€
12.07.11 - Koulu - Adina - 2. He B - 4/12 28.06.11 - Koulu - Maple's Stable - 3. He A - 1/39 28.06.11 - Koulu - Maple's Stable - 2. He B - 18/35 28.06.11 - Koulu - Maple's Stable - 1. He C - 4/33 17.07.2021 - koulu - Hamara Summer Time - HeB - 3/18 17.07.2021 - koulu - Hamara Summer Time - HeA - 18/21 |
Ominaisuudet
Tasoltaan vaativa = Erittäin herkkä, tarkka ja säikky ratsuna. = Arka hoitaa, luottamuksen joutuu todellakin ansaitsemaan. + Yritteliäs - Säikky Info » Lumon väri on vaaleankeltainen. » Jos yli -15c pakkasta niin ulos toppaloimi. »Jos alkaa säikkymään, pysy itse rauhallisena ja ajattele "ompas tylsä juttu", haukottele ja viestitä muutenkin tammalle että tilanteessa ei ole mitään pelättävää. Kun ohittaa pelottavan asian/rauhoittuu, niin kehu paljon! » Ratsastetaan nivelkuolaimin. Martsareita voi käyttää. » Opettaja ohjeistaa tunnin alussa Lumon erikoispiirteet westernpuolesta johtuen. » Lumolla voi kokeilla westernratsastusta jos tahtoo Tila Lumo käy hieman harvemmin tunneilla, lähinnä siitä syystä ettei sillä menisi pasmat aivan sekaisin englantilaisen ja westerntyylin välillä. Vaikka Lumo onkin lähinnä kaikista kokeneimpien ratsu, voin sen antaa myöskin vähemmän ratsastaneille siinä poikkeustilassa että hän on erityisen varma ja rauhallinen ratsastaja. Mysteerimustangiretki 07-10.08.2020 -yhteenveto retkestä -uutinen retkestä -kuvakollaasi retkeltä Ensimmäinen yö Kanadassa Mysteerimustangiretki Matka Kanadaan, saattoi olla pisin, minkä olen oman hevosen kanssa matkustanut. Lentokoneen laskeuduttua hyppäsimme Lumon kanssa autoon, joka oli varustettu tietenkin trailerilla. Matkalla kohti Orange Woodia, näin ikkunasta monen moista maisemaa. Vuoria, puita, ihmisiä, merta, järviä, ainakin 20 Kanadanlippua, olikohan silloin joku liputuspäivä, vai liputtivatko muuten vain? Auton kaarrettua avasin oven ja astuin ulos. ”Hei! Tervetuloa Orange Wood Ranchille! Olen Alexiina Center, ja sinä varmaan Viivi Purola? Tulossa mysteerimustangiretkelle? Hieman kauempaakin?” äkkiä pihalle tallista pöllähtänyt nainen kysyi. Nyökkäsin hitaasti, sillä ihmettelin hieman, miten nainen tunnisti minut niin äkkiä, vaikka tiesi vain nimeni, ja muutaman muun asian, kuten ikäni. Kiersin trailerin taakse ja avasin lastaussillan. Talutan Lumon pois trailerista silitellen hieman hermostunutta tammaa. Uusi paikka on aina vähän jännä, mutta pian siihenkin tottuu. ”Voit tuoda hevosesi, oliko se Lumon, talliin” Alexiina kertoo silittäen samalla Lumoa. Lumo rauhoittuu heti, kun rapsuttajia on enemmän, se pitää siitä, kun moni rapsuttaa, mutta jos liian moni, ahdistaa, vaativa tamma! ”Joo oikein muistit, Lumo” lausahdan. ”Hyvä! Lumolle varattu karsina löytyy täältä” Alexiina kertoo ja lähtee johdattamaan meitä ilmeisesti talliin. ”Tämä on Lumon karsina lähtöön asti” Alexiina kertoo päästyämme sisälle talliin. Nainen nojaa hieman auki olevaan tyhjään boxiin, jonka oletan olevan Alexiinan tarkoittama. Talutan Lumon karsinaan ja irrotan riimun sekä narun tämän päästä. Lumo alkaa heti tutkimaan tammalle kuin upouutta karsinaa, tapansa mukaan, innokkaasti ja uteliaasti. ”Voin esitellä sinulle hieman tallialuetta ja näyttää nukkumapaikkasi” Alexiina ilmoittaa hymyillen minulle. ”Näytän vaikkapa ensin nukkumapaikkasi” hän jatkaa ja lähtee kävelemään pois tallista. Lähden seuraamaan naista. Nappaan matkalta autosta tavarani, ja kiitän kuljettajaa. Jatkon sitten Alexiinan perään. Nainen astelee hiekkatietä, vähän nurmikon poikki oikaisten, tietenkin minä perässä. ”Tässä on leiriaitta” Alexiina kertoo ja astuu kuistille. Hän avaa hieman narisevan oven ja astui sisään. Paikka näyttää ihan mukavalta. Seinillä roikkuu tauluja, pieni sohvakin löytyy. ”Toisessa huoneessa nukkuu maatilamatkailija” Alexiina ilmoitti. ”Toisessa saat nukkua sinä” hän jatkoi ja viittasi ovelta katsottuna oikean puoleista ovea. Viereisen oven kahva kävi, ja ulos astui samassa poika, noin 12 13 vuotias sanoisin. ”Aa moi!” poika tervehti Alexiinaa hymyillen, hieman odottamatta tuon oloa oven takana, huomaamatta ensin minua. ”Ai hei Luka! Tässä on Viivi, hän nukkuu viereisessä huoneessa seuraavan yön” Alexiina ilmoitti ja viittasi jälleen kohti viereistä ovea. Vasta silloin poika käänsi katseensa minuun, ja edes huomasi minut. ”Oookei” ilmeisesti Luka sanoi hieman arahkosti, asteli sitten ripeästi minun ja Alexiinan välistä ulos, työntäen oven hiljaa kiinni perässään. Avasin huoneeni oven ja astuin sinne. Huone oli suhteellisen kotoisa leirihuoneeksi. Laskin suurehkon urheilulaukkuni, sekä reppuni lattialle. Repun olin ajatellut ottaa vaellukselle mukaan. Urheilulaukussa oli vähän kaikennäköistä, Lumon muutamasta harjasta, joille en harjapakkia ruvennut mukaan ottamaan, vaatteisiin asti. Repussa oli vain puhelimeni, laturini, ja muutama pieni muu asia, mutta vain tällä hetkellä. Suunnittelin pakkaavani repun illalla, valmiiksi odottamaan aamua. Aamulla edessä olisi vain juomapullon täyttö, ja Lumon varustus valmiiksi. ”Ja tässä on saunarakennus, siellä voit illalla peseytyä” Alexiina kertoi. Olimme ehtineet jo pikaiselle esittelykierrokselle. Alexiina näytti oleellisemmat paikat, mitä tarvitsemaan saataisin tulla. Kierros oli edennyt jo hurjaa vauhtia. Orange Woodin portin takaa isolta näyttävä tontti, olikin iso, mutta yllättävän nopeasti kierretty. ”Tämän oven takana on satulahuone, jonne muuten Lumon tavarat voit väliaikaisesti viedä” Alexiina esitteli kopauttaessaan kyynärpäällään ovea, jossa luki kultaisin kaunokirjaimin ”satulahuone” Tajusin samassa jättäneeni Lumon tavarat lattialle, tamman karsinan eteen. ”Joo okei” hymyilin ja kiiruhdin hakemaan tavaroita. Johdpureideni kannot kopisivat kivistä lattiaa vasten pikakävellessäni käytävää. Juoksu olisi ollut kätevämpää, ja nopeampaa, mutta eihän hevosten seassa juosta saa. Nappasin satulan toiselle käsivarrelle, ja suitset toiselle olkapäälle. Kellon lyötyä kahdeksan, päätin lähteä käymään suihkussa, päätalossa, minne Alexiina neuvoi aiemmin mennä. Tongin urheilukassistani esiin pyyhkeeni, suihkusaippuani ja shampooni, olisi hyvä peseytyä kunnolla ennen huomista lähtöä, ettei siellä tarvitsisi hiuksia pestä. Etsin vielä yöpukuni, ennen kuin lähdin kävelemään kohti saunarekennusta. Päätin lähteä paljain jaloin, sillä ei rakennukselle pitkä matka ole! Otin kuitenkin skandaalini mukaan, jotten takaisin tullessani likaisi taas jalkojani. Astuin saunarakennukseen sisään. Siellä ei ollut ketään, onneksi! Ei olisi ollut kovin mukava yllätys jos suihkussa olisi ollut vaikka se maatilamatkailuvieras. Olisi ollut ärsyttävää odotella, kun voisi mennä nukkumaan, sillä huomenna olisi suhteellisen aikainen herätys, niin kuin kotonakin, talliarjessa, sillä pitäisi vielä hoitaa ja varustaa Lumo. Olin lisäksi vienyt sen Luin maatilamatkailusta ilmoitustaululta pikaisen esittelykierroksen jälkeen. Lisäksi olin kuullut siitä joskus aiemminkin, ehkä televisiossa tai lehdessä oli ollut juttu siitä. Viimein oli aika käydä yöpuuhun. Kello oli hieman vajaa yhdeksän, mutta aikaisin nukkumaan meno kannattaisi, huomenna olisi lähtö, ja en ole kovin varma, miten hyvin nukun, jos joudumme nukkumaan ulkona jonkun yön, sillä eihän sitä tiedä, jos emme pääse tarpeeksi pitkälle yhdessä päivässä, tai vaikka eksymme. Luotan kuitenkin retken vetäjiin, kyllä ne nämä seudut tuntee! Painoin pääni tyynyyn, ja nukahdin. Näin unta retkestä. Ympärillämme laidunsi villimustangeja, kumpa niin kävisikin! -Viivi P. Ensimakua Mysteerimustangiretki Aamu koitti. Vaikka olisi voinut nukkua vielä vaikka yhteentoista, heräsin jo varhain, kuten aina kotipuolessa. Puin vaatteet päälle nopeasti ja reippaasti. Sitten menin pesemään hampaita, tarassille, vain siksi, että sattui huvittamaan. Olinhan kotonakin usein ulkona hampaat pessyt, ja koska ei juoksevaa vettä leiriaittaan tullut, kävin kastamassa hammasharjan suihkussa, saunarakennuksessa, sillä en viitsinyt herättää päätalon asukkaita, enkä kyllä tunkeutumalla sisään. Sitäpaitsi, miksi ovi edes auki tullä olisi. Päätalon kanalasta edellisiltana bongaamani kukko, ei ollut vielä edes laulanut, joten ulkona oli hiljaista ja rauhallista. Yöllä oli myös ilmeiseti vähän tihuttanut, sillä ilma oli vielä raikkaan kosteahko, mutta lämmin. Aurinkokin paistoi jo, joten kosteus häviäisi nopeasti. Hampaat pestyäni askelsin tallin ovelle, kokeilemaan onko se lukossa. Yllätyksekseni se oli auki. Astuessani sisään, hääräili tallista vasta minuutti sitten heränneen näköinen, ja varmasti vasta muutamia minuutteja sitten herännytkin nainen, sillä tallipiha oli täysin hiljainen, vielä hetki sitten. Luultavasti kun olin käynyt saunarakennuksella toisen kerran pesemässä hammasharjan, oli nainen talliin tullut. Nainen kuunteli musiikkia. Hän otti kuitenkin kuulokkeet pois korviltaan, huomatessaan minut. ”Huomenta!” nainen toivotti iloisesti. ”Huomenta!” toivoton takaisin hymyillen. ”En taida olla sinua nähnytkään! Oletko maatilamatkalainen, uusi tallilainen, vai muntangiretkiläinen?” nainen tiedusteli. ”Viivi Purola, mustangiretkelle tulin eilen illalla, koska kuitenkin Suomesta tulen, eli ei ihan mikään tunnin matka kuitenkaan ole” kerroin. ”Caroline Loop, mutta mielummin, ja tutummin Kitty” nainen esittäytyi. ”Ratsastuksenohjaaja ja hevostenhoitaja” Kitty lisää äkkiä. Kävelin Lumon karsinan eteen, ja raotin ovea. ”Lumoo” kuitkasin tammalle. Lumo nosti korvansa pystyyn, ja kääntyi kohti minua. Annoin tammalla taskustani kuivan leivän palan. Nappasin oven ulkopuolelta koukusta Lumon riimun ja narun. Ajattelin viedä sen ulos, siellä se voisi syödä aamuheinät, ja ihan vain olla. Sillä olihan tammalle varattu tarhakin. Niin päädyin tekemään. Nappasin Kittyltä Lumon aamuheinät mukaan, sillä hän olikin juuri aloittamassa jakamaan niitä. Lumo söi matkallakin heinää. Toisessa kainalossani oli heinät, ja toisessa kädessäni riimunaru. Lumolle varatulle tarkalle saakka päästyäni, heitän heinät sisään, ja avaan sähkölankaportin, aivan kuin kotonakin, paitsi silloin talutan yhtä aikaa viittä hevosta, enkä saa kaikkia heiniä kerralla, joten nyt oli helpompaa. Päästin Lumon irti. Katselin hetken tamman puuhia, ennen kun palasin talliin. ”Hei voin auttaa aamuheinien jaossa!” hymyilin Kittylle. ”Ei sinun tarvitse, olet kuitenkin mustangiretkelle tulos..” Kitty aloitti, mutta keskeytin hänet. ”Kyllä mä olen tottunut aikaisin heräämisen ja aamuheinien jakamiseen heti herättyä, mulla on oma talli” ”No jos haluat niin kyllä sina auttaa voit, helpottaa vaan mun työtä!” Kitty naurahti. Huomasin Alexiinan astuvan talliin hieman avonaisesta ovesta. ”Huomenta” Alexiina haukotteli. Naisen perässä ovesta tuli päiväkoti - eskariikäinen poika. ”Mitä mä voisin tehdä?” poika kysyi hyppien samalla ympyrää. ”Mene leikkimään vaikka Windyn kanssa kun hän herää, tai en tiedä onko jo herännyt, mutta..” Alexiina ehdottaa, pojan keskeyttäessä lauseen. ”Mä meen kattomaan onko jo herännyt!” poika huudahti ja ryntäsi ovesta ulos juosten. ”On tuo Oliver kyllä vilkas!” Kitty naurahti ”Sanopa muuta!” Alexiina sanoi hymy korvissa, kääntyen samalla katsomaan ilmeisesti Oliverin perään. Seurasin keskustelua sivusta. Lähdin kuitenkin pian Kittyn ohjaistamana ulos, Alexiinan huutaessa Oliverin perään jotain päiväkodin alkamisesta muutaman tunnin päästä. Kellon hipoessa puoli kahta, siirryimme perehtymään kahteen mustangiin, Apassiin ja Muruun. Olimme jo käyneet katsomassa Karma nimistä mustangia, ja vasta tulleiden hevosten lastauksessa pois trailereista, oli kestänyt puolisen tuntia. ”Olen Mikael Kontiokorpi. Apassi oli ensimmäinen hevoseni. Kävin sen kanssa viimevuoden mustangivaelluksella, ja tänäkin vuonna, sillä ratsastan vaelluksella, joka tänään alkaa” Apassin omistaja kertoi mustangin oman karsinan edessä. ”Apassi syntyi Coloradon villihevoslaumassa. Se eli monta vuotta yksinään, onnistautumatta oman lauman hankkimisessa, ennen kun se otettiin kiinni” Mikaeliksi juuri esittäytynyt kertoi. ”Se oppi kuitenkin nopeasti perusasiat” poika jatkoi. ”Tässä taas on Muru, toinen mustangini” Mikael esitteli liinakkoa tammaa. Mustangikaksikkoon perehtymisen jälkeen, kävelemme pois tallista. Silitän ohimennen Lumoa. Tamman osittain karhea turpa tuntui silloin, mutta vain silloin, sekuntin verran, kun maailman pehmeämmältä, pumpulipallolta. Lumo sulki silmänsä. Tunsin heti tamman rauhoittumisen sisimmissäni. Nämä, ovat niitä hetkiä, kun ei toivoisi ajan enää liikkuvan, eikä kenenkään rikkovan hiljaisuutta. Kuitenkin, tilanne hajosi sitpaleiksi, kun, jostain, tuttu ääni kantautui. ”Hellureijaa mitäs te?” iloinen nuoren naisen ääni huudahti äkkiä. Käännyin ympäri, Lumon luota, ja näin kaikkien keskellä, en itseasiassa mitään, mutta silti ängin tieni sinne. ”MOIIII, Viivi?!” ensin iloinen, sitten yllättynyt Iitu lähes kiljaisi, tallissa! Osaa Iitukin olla älypää joskus! Korjaus, aina! ”Iitu?!” suljin silmäni, ja avasin ne hitaasti. ”Mitä sä täällä teet?” Iitu kysyi oikeasti ihmetellen. ”Voisin kysyä sulta täysin samaa!” naurahdin. ”Mä hoidan täällä” Iitu sanoi kuin tietäisin sen jo, ja hän jankkaisi sitä tuhannetta kertaa. ”Öm, miten sä ehit?” nauroin teennäisesti, mutta sitten lisäsin: ”oikeesti” vakavahkolla ilmeellä. ”Öö, ei mitään hajuu itseasiassa!” Iitu nauroi. ”Mut tota miks siis oot täällä?” siskoseni kysyi. ”Kerroin sulle jo kuukausia sitten! Mustangiretkellä!” naurahdin huvittuneesti. ”Ainiin joo!” Viimein oli aika lähtöön. Reppu selässä, kypärä kourassa talutin Lumon kentälle, josta meidän oli määrä lähteä. Laitoin kypärän päähäni, kiristin Lumon satulavyötä, ja hyppäsin satulaan. En ollutkaan ratsastanut vielä tammalla lännensatulalla, joten kesti hetken, ennen kuin totuin. ”Kaikki valmiina?” Raicy kysyi pikkuhiljaa muodostuvan jonon edestä. Kuului monta ”joo” ja ”kyllä” sekä ”on” sanaa. Järjestys alkoi muodostua nopeammin ja nopeammin, pian meillä olikin valmiina hyvä järjestys, millä lähdimme tilan pihasta. ”Kävellään alkumatka, mutta ravataan vielä ennen rantaa” Dewn selosti jonon hänniltä. Lumo kulki yllättävän hyvin alkujännityksen jälkeen, jonka tunsin jo noustessani satulaan. Parin taputuksen jälkeen oli tamma siis jo paljon rauhallisempi. Siirtyessään raviin, oli Lumo jälleen alkuun jäykkä ja jännittynyt, mutta pienen pusikkovoltin jälkeen, jäykkyys ja jännitys helpottivat hieman. ”Lumooo!” naurahdin tamman vetäessä pusikkoon, vielä hieman pidemmin ohjin ravatessamme. Joten päätinpä siis sen puskavoltin siitä hyödykseni, sekä Lumon hyödyksi tekaista, alkavalla taivuttaa. Takanani oliankaan ei tarvinnut juurikaan hidastaa, Lumon nopeiden askelten saatossa. ”Perillä ollaan!” Raicy ilmoittaa. Lumon kaviot uppoavat hieman rantahiekkaan, tamman kävellessä sitä pitkin. Pysähdymme, ja hyppääminen alas hevosten selästä. ”Sitten uimaan” kuiskasin Lumolle innostuneesti ja heitin tamman sattulan puun oksalle. Ps. vertasin siis Iitua Viivin siskona, tuossa tarinan keski-loppuvaiheilla. Iitu on siis Viivin hyvä hyvä ystävä, ellei paras. -Viivi P. Matka jatkuu Mysteerimustangiretki Mainitut: Iitu, Majiná, Dewn, Raicy, Tyler Lauantai aamuna matka jatkui kuuden aikoihin. Joillekkin saattoi olla uutta ratsastaa niin varhain, kuudelta, muttei minulle. Me, minä ja Iitu ollaan ratsastettu useasti jo neljän-viiden aikoihin, suhteellisen kevyesti kuitenkin, sillä lähes heti aamuheinien jälkeen, tai ennen, ei kovin hyvä hevosellekkaan ole liikkua liian rankasti, eikä ihmiselle, ennen aamu puuroa. Mustangimaiden rajoilla oli hiljaista, ihanan rauhallista. Ravasimme hieman, ennen kuin aloimme bongaamaan mustangeja! Kuljimme rauhallisesti käynnissä. Tuijottaessani maata, näin jo pian villihevosten jättämiä jälkiä! Tiesin silloin, että ne ovat villihevosten jälkiä, sillä ne olivat lähes pusikossa, ja sen verran syviä, että huomasin, hevoset olivat edenneet laukaten. Muta, josta yksi hevonen oli laukannut oli vielä märkää, ne olivat suhteellisen lähellä. Lisäksi, saapuessamme ensimmäiselle evästaukopaikalle, huomasi, ettei kylläkään kukaan ollut ratsastellut täällä muutamaan päivään, ainakaan, sillä kengän jälkiä ei ollut. Ne olivat villihevosten jälkiä siis. ”Kyllä ruoka kelpaa, ja juoma! Auringon porottaessa jo korkealta!” Majiná totesi. Ystävystyimme Majinán kanssa hieman matkan aikana, todettuamme ettei villihevosia ainakaan juuri sillä hetkellä näkynyt, joten pieni juttelu ei ketään pitäisi haitata. ”Sanopa muuta! Kauhea nälkä! En kerinnyt haukata juuri mitään aamiaiseksi!” huokaisin puraisten sen sanottuani palan porkkanasta. ”Tää on siis mun aamiainen” kerroin naurahtaen hieman. ”Samat sanat!” Majiná ilmoitti. Laitan yhden porkkanan reppuuni, jotta Lumokin saisi sitten myöhemmin, kunhan suitset ottaisin pois, sitten seuraavalla kunnollisella pysähdyspaikalla. Syötyäni porkkanan loppuun, hyppäsin takaisin Lumon selkään. Matka sai puolestani jo jatkua! Kaviot kopisivat välillä kiviä vasten, mutta usein hiekka rahisi niiden alla. Istuin tiukemmin satulaan, ja pyysin Lumoa eteenpäin, ottamaan edessä olivat kiinni, sillä olimme jääneet hieman jälkeen, nähtyäni puuman, tai ilveksen tassunjälkiä. Saattoivat ne sudenkin olla, en kovin hyvä tunnistamaan kissaeläinten jälkiä ole. Kuitenkin oudoin, koko matkan aikana näkemäni asia, oli valoilmiö, pusikossa. ”Rauhassa Lumo!” kuiskin tammalle. Lumo teki sivuloikkia, se oli selkeästi joku, joku mistä Lumokin varoitteli. Kiihdytin ravia, oli parasta saada muut kiinni, sen jonkun varalta. Pohdin koko loppumatkan ilmiöä, ja totesin, että olin nähnyt samanlaisen eilen, nuotiolla! Loppumatkasta en havainnut kuin viereisen koskessa välkehtivät kalat, erilaisia lintuja, metsämurmelin, kaiketi, sekä muutaman muun eläimen, ja tietääkseni harvinaisen kasvin. Näin myös yksisarvispilven, maatessani silmät kohti taivasta, Lumon selässä. Eikä siinä mitään, ei Lumo edes hirveästi välittänyt siitä, että makasin sen päällä. Huomasin peurankin juoksevan jonon takaa, jutellessani Majinán kanssa: ”Niinpä!” naurahdin. ”Mut siis Tea...” keskeytin Majinán lauseen: ”Hei kato peura!” huudahduksella. Majiná käänsi päänsä taakse, ja taisi hänkin nähdä peuran. Lumo ja Tea ihmettelivät vähän, mitä tapahtuu, kun heiluimme niin paljon tammojen selissä. Saavuimme nuotiopaikalle. Siellä oli toinen evästaukomme. Kello alkoi lähennnellä yhtä. Dewn sytytti nuotion, jossa paahdoimme leipää, ja muutamat vaahtokarkitkin, sekä maissia. Nälkäisimmät paistoivat myös makkarat. Itse en makkaraa paistanut, sillä reilun kahden tunnin päästä, söisimme päivällisen. Haukkasin palan leivästäni, ja päätin leipä suussa antaa palan leipää Lumolle, sekä viime evästauolta säästämäsi porkkanan. En viime evästauolla voinut porkkanaa antaa, sillä se oli lyhyempi tauko, enkä suitsia riimun edes raaskinut vaihtaa. Lumo söi nopeasti. Sillä taisi olla tullut jo nälkä. Päiväheinät kuitenkin tamma saisi vasta tuntojen päästä, joten annoin läikikkään ponini laiduntaa hetken pitäen riimunarun päästä kiinni. Söin samalla leipäni loppuun. Muut hevoset eivät alkaneet hirnua tai kuopia, sillä olin taluttanut Lumon ensin metsikön suojaan. Palasin muiden luokse. ”Missä kävit?” Majiná kysyi. ”Annoin Lumolle leivän palan” kerroin. En alkanut siinä selittää mitä muuta tein, sillä Raicy alkoi puhua: ”Lähdemme pian jatkamaan matkaa, jos kaikki valmiita silloin ovat. Jatkamme matkaa Pomradgeen Phew-reservaattiin. Sinne päästyämme syömme päivällisen, hevoset syövät heinät. Lisäksi pääsemme siellä kierrokselle, joten valmistautukaa siihen. Emme kuitenkaan siellä yövy, joten en suosittele tavaroiden purkua” Raicy muistutti. Nappasin nuotiolla lämmenneen maissin. Söin kaiken syötävän siitä. Saavuimme viimein Pomradgeen Phew-reservaattiin. Matkalla oli ehtinyt tulla lämmin, sekä minulle, että Lumolle, sillä aurinko porotti koko loppumatkan, ja oli ollut muutenkin lämmin päivä. Lisäksi olimme ravailleet muita välillä kiinni, jäätyäni vahingossa ajatuksiini. Päästin Lumon tarhaan. Jäin hetkeksi katselemaan tammaa, sillä hevosten tarhatouhuja on vain rentouttavaa katsella. Havahduin kuitenkin käteen olkapäälläni. ”Päivällistä olis nyt tarjolla” miehen ääni kertoi. Käännyin ympäri kannoillani. Tunnistin sanojan edessäni ratsastavaksi Tyleriksi. Hymyilin pienesti, ja sanoin: ”joo mä tuun” Tyler lähti jo päivälliselle, mutta itse silitin Lumoa, joka oli portille tullut, luultavasti herkkujen perään. Tiputin riimun ja narun maahan, ennen kun kiiruhdin päivälliselle, jotta minullekin jotain riittäisi. -Viivi P. Intiaaniviesti ja yön valvottava elementti Mysteerimustangiretki Intiaaniviesti oli vauhdikas, erittäin vauhdikas, Lumo innostui hirveästi! Ja en voi kyllä väittää, etten minä olisi! ”Hienosti meni!” taputin Lumoa kaulalle, ja hyppäsin alas selästä. Täytyypä kokeilla myös kotona! Vähintään koirat innostuu! Herkkähipiäisen ja arka Lumo, muuttui intiaaniviestissä rämäpäiseksi intiaaniponiksi. Parhainta kisaan nähden oli, että vielä normaalejakin pienemmillä avuilla tamma lähti pysähdyksestä laukkaan. Parasta kuitenkin oli ehdottomasti, ettei varusteita ollut! Lumo olisi saattanut säikähtää ja riistäytyä helpommin, mutta kun ei, se oli ihan parasta! Viestissä sain olla enemmän kuin elossa! Viestin jälkeen ratsastimme yöpymispaikkaamme. Matka oli leppoisa. Kävelimme suurimman osan matkasta, sillä lähes kaikki hevoset olivat olleet mukana intiaaniviestissä, ja siten poikki, useimmat, muttei Lumo. Lumo oli yhä reippaimmillaan, ja herkimmillään. Askeleet olivat nopeita tammalla, ja jouduin jarruttelemaan lähes koko ajan. Seitsemän jälkeen, olimme saapuneet Goldminerscampille. Ensin kävimme kierroksen, joka oli ymmärtääkseni Waterphewn historian museo, tai joku sen kaltainen. Museon nimi oli tietääkseni Klondike History Museum. ”Tervetuloa!” ilmeisesti opastajamme toivotti kaikkien astuttua sisään. Opas oli noin 50-60 vuotias nainen, joka luultavasti oli tehnyt töitä samassa museossa pidempäänkin, sillä tuntui osaavan kertoa mitä vaan, mistä vaan museossa olevasta. ”Olen oppaanne tänään täällä museossa” nainen kertoi. ”Voisimmekin aloittaa kierroksen” opas ilmoitti hymyillen vienosti. Seurasimme naista ensimmäiselle esiteltävälle. ”Tässä on lähes alkuperäiskansan ajoilta, Waterphewn alueelta löydettyjä rahoja” opas kertoi. Lyhyehkön alkuesittelyn jälkeen, pääsimme omatoimisesti vaeltamaan museossa, ja tutkimaan kaikkea sen sisällä pitämää. Hälinää kuului, myös porukkamme lisäksi muilta museossa olijilta. Meiltä lähinnä: ”uu!” ”mikäs tämä mahtaa olla”, ja ”oikeastiko?! Niin vanha?!” ”upea!” sekä ”mielenkiintoista” huudahduksia, lausahduksia, mietteitä ja kuiskauksia. Muilta taas enemmänkin: ”äiti kato kato!” ”niin juu se on tuoli” ”kuinka vanha?!” ”aika uudelta näyttää, tarkoitettu asiakkaisen lepopaikaksi” ”uuu! Siis kuinka vanha? Varmaan ihan SIKA vanha!!” keskusteluja, sillä lapsia oli vanhempiensa kanssa yllättävän, ja suhteellisen paljon. Kierroksen jälkeen, melkein heti, painoin pääni tyynyyn, ja nukahdin. Yöllä heräsin ääneen, kuin vanha ovi aukeaisi. Ensimmäinen ajatukseni oli, ’avautuiko ulko-ovi?!’ Hyppäsin ylös sängystä, ja hiippailin avaamaan huoneeni oven. Nappasin matkalta puhelimeni mukaan. Astuin ulkopuolelle, eikä ketään näkynyt. Etenin varovasti, mahdollisimman rauhallisesti, muttei se oikein onnistunut. Olin paniikissa. Natina loppui. Ehdin jo pysähtyä, ja ajatella ’ei se mitään ollut’ Käännyin takaisinpäin, kun natina jatkui, samalla voimistuen. ’Onko joku lähtenyt ulos, tai tullut sisään, ja nyt sulkemassa ovea? Nyt on kiire! Jos joku on ulos mennyt, minun on nähtävä hänet!’ Pidin tiukempaan puhelimesta kiinni ja hiippailin nopeammin. Ovelle päästyäni huokaisin. Ei mitään. Natina loppui, mutta huomasin samassa oven sulkeutuvan. Avasin puhelimeni ja otin kuvan niin nopeasti kun pystyin. En ehtinyt nähdä kuvaa, sen yhtäkkiä sammuessa. Olin varma, että siinä oli äskettäin ollut yli 50% akkua. Hyppäsin askeleen oven kahvalle, yritin heti avata sitä, ei auennut. Riuhtaisin verhon oven viereisestä ikkunasta sivuun, tunsin jonkun lipeävän kädestäni, mutten ollut varma mikä se oli. Katsoin ulos ikkunasta, muttei ketään ollut ulkona, muttei sisälläkään, varmistin sen vielä. Äkkiä heräsin, oli aamu, ensimmäinen ajatukseni oli ’täällä kummittelee!’ (Ei tämä tähän jää! Tarina jatkuu vielä hieman mysteeritarinassa!) (pahoittelen lisäksi lyhyyttä) -Viivi P. Jos yöllä pitääkin herätä, ei enää unta saa Mysteerimustangiretki Mysteeriaihe G (mysteeriaihe (G) "Jotain on tekeillä. Cattle Campin rauhallinen täyden kuun yö keskeytyy, kun Raicy herättää kaikki: Mikael ja Apassi ovat poissa, ja Dewn on lähtenyt heitä metsästä etsimään. Raicy määrää kaikki erityistehtäviin: Viivi saa jäädä Cattle Campille pitämään mökkejä - erityisesti Mikaelin mökkiä - silmällä siltä varalta, että poika ehkä palaa omia aikojaan. Majiná jää seuraksi ja taustatueksi ja huolehtii hevosista, mikäli Apassi palaa. Raicy ottaa Benjaminin ja Tylerin ratsuineen mukaansa, kun miehet suunnistavat otsalamppuineen metsän pimentoon... Mitä tästä yöstä vielä syntyykään? Entä miten aiemmat omituiset sattumukset vaikuttavat tapahtumien kulkuun; tulevatko retkeläiset kuulemaan lisää outoja ääniä ja kuka heistä näkeekään aavemaisen selittämättömän solaa kohti johdattelevan valoilmiön? Ehkä niiden lähde lopultakin selviää...") Heräsin. Heräsin niin äkkiä etten tiennyt mihin. Ehkä kovaan ääneen, ehkä heilutukseen, tai johonkin muuhun. Huomasin Majinánkin olevan hereillä. ”Mikael ja Apassi ovat kadonneet!” Raicy ilmoitti. Ennen edes olin noussut sängystä. En ollut huomannut Raicyä, joten hätkähdin vähän. Hyppäsin kuitenkin sängystä kuin hyvin, ja pitkään nukkunut virkeä pikkutyttö, aivan mukisematta. Totuudessa olin kuitenkin väsynyt. ”Tulkaa ulos!” Raicy kehotti ja lähti itse ulos ovesta, joka jäi häneltä vähän aukikin perässään. Laitoin kengät jalkaan ja heitin hupparin yöpaitani päälle. Minulla oli jalassani yöshortsit, joten ulos astuessani alkoi heti jaloista vähän paleltaa, vaikkei ulkona erityisen kylmä ollutkaan, mutta paljon lämpimämpi oli ollut päivällä. ”Viivi, jää tänne, pidä silmällä mökkejä, etenkin Mikaelin. Katso jos Mikael palaakin omia aikojaan, voit yrittää saada myös meidät kiinni, mutta kenttää tuskin meillä on. Tyler ja Benjamin, lähdemme etsimään Mikaelia. Majiná, jää seuraksi tänne, ja katso jos Apassi palaa, ja jos palaa, hoida se” Raicy antaa ohjeet kaikille nopeasti puhuen. ”Nopeasti! Hevoset valmiiksi ja lähtöön!” Ehdin vilkaista siinä kelloani, keskiyö, miksi Mikael olisi nyt lähtenyt? Katseeni kohtasi pihatossa hätääntyneeseen Lumon. Lumo ihmetteli mitä tapahtui, kun kaikki tekivät kaiken niin nopeasti ja hädissään, ja yöllä! Autamme Majinán kanssa hevoset valmiiksi, silti niin nopeasti kuin mahdollista, sillä aikaa ei ole hukattavaksi. ”Dewn on jo metsässä, ja kertoi sijaintinsa” kuulen vielä Raicyn kertovan, ennen miehien katoamista pimeyteen. ”Mitäs sitten tässä?” Majiná naurahti yrittäen saada leppoisamman tunnelman tummaan, ja hieman pelottavaankin pimeyteen. Kohautin olkiani. ”Käyn katsomassa Lumoa” sanoin hieman vaisusti. Olin väsynyt, sekä Lumo hädissään. Avasin sähkölangat. Tea, Majinán hevonen tuli ensimmäisenä tervehtimään minua, sekin vähän peloissaan ja hädissään. ”Luuuuumoooo” sanoin hiljaa. Naksuttelin, jotta Lumo tulisi lähemmäs, enkä minä pelottelisi sitä, ja menisi itse lähemmäs. ”Katso, Teakin on täällä, ei hätää!” kuiskasin tamman astellessa lähemmäs. Viimein yletön rapsuttamaan Lumoa. Halasin poniani, ja yritin rauhoitella tätä. Oli kuitenkin jo pian palattava Majinán luokse. Näin sieltä Lumon ja Tean, jotka rapsuttivat toisiaan, mutta senkin vain taskulampun valon avulla. Odottelu tuntui ikuisuudelta. Tuntui kuin olisi mennyt tunti, vaikka todellisuudessa se oli vajaa kymmenen minuuttia, kun kellostani katsoin. ”Mitä jos tänne palaakin vain Apassin ja Mikaelin haamut?!” Majiná pohti mystisesti, yrittäen jälleen paremman tunnelman luomista karmean täydenkuun yöhön. ”Mmmm.... Ehkä” sanoin. Muistelin Raicyn sanoja, pidä silmällä mökkejä, etenkin Mikaelin. Katsahdan Mikaelin mökiin päin, jota piti pitää tarkiten silmällä. Näin jotain, kuin valoa, mökin sisältä. ”Käyn katsomassa yhden jutun” sanoin Majinálle. Kävelin hitaasti lähemmäs Mikaelin mökkiä. Sisällä paloi selkeästi valo. Katsoin Majináan. Hän ei ollut tainnut nähdä, katsoi vain pimeyteen taskulampun valossa. Minullakin oli taskulamppu, joka valaista tieni Mikaelin mökille. Yritin katsoa pienestä ikkunasta ovessa, mutten yltänyt näkemään sisälle. Näin silti että sisällä paloi valo, ihan varmasti! Painoin nopeasti oven kahvan alas, ja totesin sen olevan auki. Riuhtaisin oven auki, muttei siellä ollut valoja, eikä ketään. ”Huhuu! Onko täällä ketään?!” kysyin vaikka näin koko pienen mökin suoraan ovelta. Astuin mökkiin. ”Mikael älä pelleile!” huudahdin. Äkkiä ovi meni kiinni, säikähdin sitä. *murahdus* Painoin kahvan alas, muttei ovi auennut. *murahdus* Rämppäsin oven kahvaa vaikka kuinka kauan, ennen kun patterit taskulampustani loppuivat. Laitoin valot päälle, muttei mitään tapahtunut. ”Majiná! MAJINÁ!” huusin niin kovaa kun pystyin, ja löin nyrkillä ovea. Majiná ei tuntunut kuulevan, ei millään! ”MAJINÁ MAJINÁ MAJINÁ!!!!” huusin. ’Ei voi olla totta!’ oli ajatukseni ennen kun näin vain mustaa. En tiennyt missä olin, ehkä tajuntani menettänyt. Näin vain mustaa. Mysteerimustangiretki II 2020 (C) 9.8. Mysteeriajankohta klo 13.00-15.00 Enneunia? Mainitut: Majiná, Tyler, Benjamin, Raicy, Dewn * = mysteerikohtaus alkaa (mysteeriaihe (C) "Aamupäivä on ollut epäonninen ja rankka, joten Cattle Campille saavuttaessa ja siellä vietetyn parin tunnin levähdystauon aikana torkahdat syvään uneen. Näet eläväistä unta villihevosiin liittyen, missä on painajaismainen, enteellinen vivahde. Kuvaile tätä unta ja mitä ajatuksia se hahmossasi herättyään saa aikaan.") ”Majiná Majiná herää” lähes huusin heiluttaen Majináa naisen sängyn vieressä. Kello oli vasta puoli viiden, mutta aina oli hyvä herätä toivottua aiemmin. Lisäksi tämä oli pakko kertoa! ”Mmmitä? Viivi?” Majiná sopersi väsyneesti ja unelijaana. ”Mitä kello on?” Majiná kysyi. ”Ei sen väliä, muut ei ole vielä heränneet, päättele siitä” ilmoitin. Majiná käänsi päätään ja katsoi seinäkelloon. ”Vasta puoli viisi! Miksi herätit mut?” Majiná ihmetteli, suorastaan kauhuissaan. ”Kuuntele nyt! Mennään kuitenkin sivummalle, vaikka käytävään” sanon ja raahaan Majinán ylös sängystä, ja ovesta ulos. ”Täällä kummittelee!” huudahdin heti kun sain oven suljettua. Käytävästä ei kuulunut mihinkään, muuhun kuin siihen pieneen käytävä pätkään, jonka jälkeen oli ulko-ovi, ja toisella puolella väliovi. Ulko-ovelle oli enemmän matkaa, joten astelin sinnemmäs, varmistaakseni ettei kukaan ollut kuuntelemassa. Silloin, huomaamattamme, väliovea lähempänä avautui ovi, huoneen ovi. Ulos astui Benjamin. ”Tuskimpa! Ei täällä nyt aaveita ole! Oletko ihan hulluksi tullut?” Majiná väittää. ”En, tule katsomaan!” intin ja vedin Majinán oven eteen. ”Katso, tämä ovi, aukesi! Voin todistaa! Öm, ja tässä, minulta luiskahti jotain kädestäni, oooh! Puhelimeni! Se luiskahti tälle matolle silloin! Ilmankos ei kuulunut ääntä!” kerroin tapahtunutta kuin tarinaa, mutta ilman kirjaa, josta sitä lukea. ”Viivi, ” Majiná ehti aloittaa, kun Benjamin keskeytti: ”Mitä todistusaineistoa sinulla oli” Benjamin kysyi äkkiä. Säikähdin hieman. ”Öm,” en ollut varma mitä Benjamin oli kuullut, mutta luulisin että kaiken. Mutta miksi Benjaminia kiinnosti todistusaineistot, mutta enemmän Majináa sitten ei. ”Otin kuvan” sanoin ja nostin puhelimeni pehmoiselta matolta. Siinä ei ollut akkua, yhäkään. Puhelimen latauduttua muutamia prosentteja, avasin sen. Siirryin kuviin. Majiná ja Benjamin olivat molemmat silmä tiukkana puhelimessa, kun näytin eiliset kuvat. ”Otin näköjään vahingossa screenshotin” naurahdin. ”Mutta tuossa on akkua 67% vaikka se oli äskettäin tyhjä. Suljitko sitä?” Majiná kysyi. ”Suljin, ihan varmasti!” Katsotaan tänäisen ruutuajasta! Mmmmm, suljin, kolme minuuttia, ja yöllä! Niin kun sanoin! Kello, hmmmmm... Kolmen pintaan” kerroin innostuneesti että minulla oli ruutuaikasovellus, kerrankin siitä oli hyötyä! ”Vaikuttaa vakuuttavalta, mutta se kuva?” Benjamin kysyi. Siirryin takaisin kuviin. Minulla oli totta tosiaan kuva, kun ovi oli ollut hieman auki! ”Mitäh? Ovi on lukossa öisin, ja sen saa vain johtajan avaimella auki, joten, ei voi olla lavastettua!” Majiná totesi, puhuen kuin johtajan eilisin sanoin, mitä hän oli meille kertonut. ”Niin!” huudahdin. ”Minäkin, kuulin sen, oven narinan, oudon ujelluksesta lisäksi” Benjamin paljasti. Olin siis täysin oikeassa. ”Mutta miksi haamut avaisivat ovia?” Majiná ihmetteli. ”Ehkä, ne varastivat jotain huomaamattomasti leirikeskukselta, tai vielä pahempaa, museolta!” totesin kauhuissani. ”Tavaraahan ne eivät voi kuljettaa ovien läpi, siis haamut” Benjamin lisäsi. Katsoin kuvia, oli ottanut myös vahingossa kuvan ikkunasta. ”Katsokaa! Ei ketään! Ja ovelta ei ehdi noin nopeasti, sillä aiempi kuva on otettu alle minuutti aiemmin! Siis se kuva jossa ovi oli raollaan!” kiljaisin. ”Paitsi haamut” Majiná lisäsi. Mmmm... Pitkästä aikaa, kuin hotelliaamiaisella. Leirikeskuksen aamiainen oli maittava, ja täyteläinen. Heti aamiaisen jälkeen käännyin matkamuisto-ostosten pariin. Vaikka aamiainen oli ollut hyvä, ja matkamuistot kivoja, mielessäni pyöri yhä yö. ”Ja matka jatkuu” Raicyn ääni raikui pihalla. Kaikki olivat jo hevosten selässä, ja valmiina lähtöön. Kaviot toistensa jälkeen lähtivät käyntiin. Oli sama järjestys kuin aiemminkin, Majiná takanani, Tyler edessäni. Alkumatkasta pohdimme Majinán kanssa yhä yötä. ”Katso vielä sitä kuvaa, näätkö mitään vihjettä, että ne olisivat voineet varastaa jotain” Majiná pyysi. Otin puhelimeni esiin, ja katsoin. ”Onko tua, no enpä ole varma, kultahippu?” sopersin itsekseni suurennellen kuvaa eri paikoista. ”Näytähän vähän” Majiná sanoi. Heitän puhelimen Majinálle. ”Näyttää vähän siltä, mutta, on niin pimeää tuossa kuvassa, etten oikeen tahdo nähdä” Majiná sanoi. ”Katso oven rako, näkyykö siitä ulos” ehdotin. ”Ei” Majiná vastasi lähes heti ja heitti puhelimen takaisin. ”Tämä taitaa jäädä ikuiseksi mysteeriksi” Majiná toteaa. ”Niin” Loppumatka oli kivulias kaikin puolin. ”Äh! Itikat kiusaa, paarmakin pääsi jo puremaan!” huokaisen Tylerille ja Majinálle. ”Sitä samaa täällä” Tyler ähisi. ”Täälläkin!” Majiná ärähti takaani. Aurinko paahtoi koko matkan, ei lämpimänä, vaan kuumana. Juoruaminen pullostani puolet, emme olleet edes puolimatkassa seuraavalle pysähdykselle. ”Miten voi olla näin kamala päivä tänään? Liittyyköhän se siihen yöhön?” kysäisen Majinálta. ”Ei yhtään mitään hajua!” Majiná vastasi läkähtymisen partaalla ja hörppäsi pullostani vettä. ”Miksei tullut otettua toista pulloa mukaan?!” Koko matkan minulla oli pahaenteinen tunne, joka saattoi liittyä yöhön, tai johonkin muuhun, en tiedä. Lisäksi harmitti ettei villihevosia näkynyt. Koko matka oli karmea. ”Aikanaan se vesi sultakin loppuu!” povasin Majinálle jolla oli vielä vettä pullosta. Omani oli loppunut. Päätä alkoi särkeä, ja jopa Lumo alkoi käyttäytyä oudosti. Tamma säikkyi kaikkea. Kiviä, kantoja, tukkeja, lintuja, kuusen oksia, ja jopa maassa olevia lehtiä, tavallista enemmän. ”Ei oo Lumo mikään hätä!” kuiskin tammalle. Lumo varoi aivan kaikkea! Ja oli muutenkin epätavallinen. Ei kuitenkaan rohkea, mikä Lumolle olisi täysin epätavallista, vaan aivan liian säikky, kaiken epäilevä, ja pysähtelikin usein. ”Viimein täällä!” joku huokaisi helpotuksesta päästyämme lepopaikalle saakka. ”Vettä!” huuahdin. Tuntui kuin olisin juonut paikan hanat tyhjiksi. Ennustukseni mukaan, myös Majinálta oli loppunut vesi, mutta vasta aika loppumatkasta tosin. *Kehotin pohkeillani Lumos siirtymään laukkaan, ja niinhän me pian laukkasimmekin Kanadan yhtä sadoista, ei, enemmänkin tuhansista metsäpoluista. Äkkiä näin jotain, vilahduksen, jostain eläimestä, ilvestä isommasta, mutta hirveä pienemmästä. Biisoni? Ehkä se, jos Kanadassa edes niitä on. Ensin rauhotin kuolainta purevaa Lumoa. Sitä hermostutti joku. Jarrutin Lumoa istunnallani, ja pian kävelimmekin polkua. Polku muuttui juurisemmaksi, mutta samalla huomaamattomammaksi. Siinä kasvoi pidemmällä ruohoa. Kävelimme polkua aikansa, ennenkun se päättyi. Olimme keskellä metsää, tietämättä mitä nyt tehdä. Takaisin kääntyminen olisi huono idea, sillä edessä olisi monien tuntien matka, ennen kun näkisimme jotain muuta, kun metsää. Suunta oli siis eteen. Käveltyämme jo pitkän matkaa, näin niityn, jossa laidunsi villihevosia! Siirsin Lumon raviin, ja ravasin lähemmäs. Hevoset eivät pelänneet, eivät yhtään, mutta vain aluksi. Äkkiä, hevoset pelästyivät hirvittävästi. En nähnyt mitä, mutta Lumokin pelästyi, ja paljon. Näin kuinka villihevoset laukkasivat pois, ennen kun putosin. En tiennyt mikä se oli, enkä miksi, mutta sitten heräsin. Olin nähnyt unta. Heräsin hädissäni. ”Lumo!” huudahdin herätessäni. Olin ulkona. Tamma nosti päänsä heinistään tarhassaan. ”E-ei mitään” sanoin ja nousin ylös maasta. Olin luultavasti nukkunut viereisellä penkiltä, ja tippuessani unessa Lumon selästä, tippunut penkiltä. Äkkiä ymmärsin kaiken. Olin nukahtanut. Uni oli silti ollut outo, ja tosi toden tuntuinen, mutta olin ollut siinä yksin metsässä. Se oli ainut suuri poikkeus. En ollut ollut hevosen kanssa ikinä Kanadassa, joten se oli outoa. ”Hevoset valmiiksi! Jatketaan pian matkaa!” Dewn ilmoitti. Nousin seisomaan, ja lähdin kohden Lumon tarhaa. Otin riimun maasta, johon sen olin jättänyt, avaan alemman sähkölangan, niin että pääsen livahtamaan tarhaan. Laitan riimun nopeasti Lumon päähän, jonka tehtyäni avaan portin kokonaan. Talutan Lumon ulos, silitellen tamman kaulaa. ”Missä olit koko tauon?!” Majiná kysyy sukiessaan Teaa vieressäni. Harjaan Lumoa pitkin vedoin, kuten Majinákin Teaa. Lumo teki muutaman sivuaskeleen. Rauhoitin tammaa silittelemällä sitä harjatessani. Puomilla Lumo on säikky, mutta sille en juuri silloin voinut mitään. ”Taisin, nukahtaa” kerroin. Majiná vilkaisi minuun. ”Oliko aaveita?” Majiná kysyi viitaten aamuyöhön, jolloin heräsin, tosin Benjaminin jälkeen. ”Ei, tai, en tiedä, hevoset pelästyivät” kerron. ”Mitkä hevoset?” Majiná tiedusteli. ”En ehdi selittää” sanoin ja nostin satulan Lumon selkään. ”Taisin keksiä järkevän selityksen, tai, osittain ei niin järkipohjaisenkaan” Benjamin sanoi. ”No?” kysyin. ”Lähdetään!” Raicy ilmoitti hymyillen, pikkuhiljaa jälleen muodostuvan jonon edeltä. ”En ehdi selittää” Benjamin sanoi ja ratsasti Iffyn Raicyn ja Ricky perään. Lähdimme liikkeelle. Mietin Benjaminin sanoja: ”taisin keksiä järkevän selityksen, tai, osittain ei niin järkipohjaisen” mietin, liittyikö uneni siihen, tai yöhiippailu? Ja miksi en kuullut sitä ulinaa josta Benjamin kertoi, vaikka herään ääniin helposti. Onko tähän kaikkeen muka jokin yhtenäinen selitys? Ajatukset pyörivät päässäni ja sekoittuivat, mutten saanut palapeliä kokoon. Oliko sitten Benjamin saanut? Ajatukseni kuitenkin keskeytyivät, kun näin villihevosia. Ensin näin vain halliakin tamman, mutta sitten myös ruipelon harmaan nuoren orin, joka oli jo päättämässä elämäänsä, jos ei tarpeeksi ruokaa saisi. Tai ehkä kyseessä oli jonkun muun puuttuminen, kun ruuan. Ehkä veden? Yritin etsiä katseellani vettä, ja näin pienen puron. Ei siis se voinut olla syy. Pian pusikosta tuli myös varsoja! Pieniä nuoria villihevosvarsoja! ”Näätkö?!” Majiná kysyi. ”Varsoja!” hän lisäsi. ”Nään! Ihania!” hihakisin. Paikassa oli kuitenkin hieman jotain tuttua. En tiennyt silloin missä sen olin nähnyt, mutta jossain. Äkkiä näkemäni hevoset pelästyivät. Osa laukkasi hieman kauemmas, osa ei niinkään. Sitten ne jatkoivat taas laiduntamista. Uneni! Olin nähnyt paikan unessani! Se oli kuitenkin vähän erilainen unessa. Unessa niitty oli isompi, ja siinä oli vähemmän puita. Ja pelästyminen! Se oli vielä silloin kuin painajainen, sillä en tiennyt, miksi hevoset pelästyivät, ja rauhoittuivatko ne. Nytkään en tiennyt syytä, mutta hevoset näyttivät, ettei se ollut sittenkään kovin hirvittävää! (Sori tota A mysteeriä myös tässä ja aiemmassa tarinassa käytin, mutta tein vielä vähän mielenkiintosemmaksi tätä, mitä tää jo onkin!) |
Aamulla, ilmaannuin tallille jo seitsemän jälkeen. Lumo oli karsinassaan syömässä, ehtisin harjata sen huolellisesti. Asettelin riimun vastaan hangottelevan nuorukaisen päähän ja nostin riimunarun sen selän päälle. Harjalaatikossa oli hieno valikoima melko uusia harjoja, joilla oli hyvä aloittaa. Pyörittelin kumisukaa Lumon sään kohdalla jatkaen siitä hitaasti koko loppu hevoselle. Pikkuruinen siro pää nyökki tyytyväisesti. Tamma oli todella kiltti ja kuuliainen niin pieneksi, vaikka osasikin joskus olla todellinen huligaani. Nostelin kavioita, vaikka ne oli ilmiselvästi jo putsattu. Se tuotti vielä hankaluuksia. Pikkuhevonen nojasi päättäväisesti minuun kellahtaen lopulta kyljelleen. Siinä oli minunkin harjaukseni taas ihan hukkaan heitettyä aikaa! "Viveca, sinäkö siellä?" huusi Irina toimiston ovelta. "Joo" vastasin aloittaen harjausoperaation alusta nosteltuani vielä ongelmallisen kavion uudelleen. "Viedään kohta hevoset ulos!" nainen jatkoi sulkien oven. Laitoin sukaan vauhtia. Pyyhin pikaisesti Lumon silkkisen karvan viimeistelyharjalla ja olin valmis. Rapsuttelin aikani kuluksi tamman pikkuruista selkää. "Onko tuo Lumon pakki? Joku voi vaikka kompastua siihen! Nyt KIIREESTI viemään se paikoilleen!" Irina käskytti. Vein laatikon hyllylle. Otin samalla mukaani narun. Sujahdin Lumon karsinaan "Nopeasti nyt, vielä on paljon tekemistä!" hoputettiin käytävällä, kun jahtasin piskuista tammaa ympäri karsinaa. "Okei tullaan" vastasin hilaten pomppivan Lumon perässäni. Irina talutti edelläni Annua, Sandra Geislaa sekä Faksaa. Nelikko laskettiin tarhaan riehumaan, minulla oli muuta suunnitelmaa Disnin varalle. Verlyn tulikin juuri sopivasti! Kieltäydyin kohteliaasti avustamasta maneesin lannanluontiurakassa (anteeksi vain). Palasimme vasta hieman illemmalla jäältä ja olin jo joutua auttamaan kahvion kanssa. Latu pelasti kuitenkin pyytämällä Lumoa kouluttamaan. Mies oli taluttanut nuoren hevosen kentälle. Luvassa olisi näköjään juoksutusta. Istahdin aidalle keikkumaan ja katselin kuinka siro, kauniinvärinen tamma ravasi liidokkaasti melko hyvin ympyrää. Tätähän olikin harjoiteltu! Monta monta kertaa olin juossut sen vierellä, kun eipä neiti oikein vielä hommaa hallinnut. Nykyään kaikki alkoi onnistua jo ihan ilman apuakin. Tyydyin keikkumaan aidalla ja olin pudota muutamaan kertaan. Lumo oli vielä kuitenkin sen verran nuori, että Latu hidasti sen muutamien laukkojen jälkeen käyntiin. "Talutatko vähän aikaa?" tämä kysäisi ojentaen jo samalla liinan käteeni. Kävelin muutaman kerran pihan ympäri. Disni kuitenkin alkoi keulia tarhassaan, joten vien pikkuneidin talliin. Siellä se sai vielä kuninkaallisen kohtelun, ennen lähtöäni ehdin käydä laskemassa sen vielä hetkeksi ulkoilemaan. vivie 6. helmikuuta 2011 Ajoimme äitin kanssa tallin pihaan! Hyppäsin autosta pois ja sanoin äitille moikat! Lähdin kävelemään kohti tallia josta kuuluikin hevosten ihanaa hirnahtelua! Astuin talliin ja kävelin karsinoitten ohi hitaasti katsellen. Tulin sitten karsinan eteen jossa oli ihan Lumon näköinen hevonen! Puhusin siinä itsekseni enkä huomannut edes että puhuin ääneen! Yksi tyttö en tiennyt nimeä tuli siihen viereeni ja sanoi: Se on Lumo! Nyökkäsin vastaukseksi koska en uskaltanut sanoa mitään! Avasin karsinan oven hitaasti ja varmasti! Astuin yhden askeleen verran karsinan sisälle. Katsoin Lumoa hetken ja laitoin hitaasti kateni hevosen kaulalle! Silitin siinä häntä sen 3-5 minuuttia. Mielestäni Lumo oli todella ihana! Päätin että laitan sen käytävälle että voisin harjata sen! Kun olin siirtänyt Lumon nii katselin hetken ympärilleni ja huomasin kun sama tyttö toi pari harjaa ja kavio koukun! Tyttö sanoi: Tässä sulle parit harjat! Sanoin: Kiitos ja otin harjat vastaan! Aloin harjaamaan ja olin todella rauhallinen, koska olin lukenut Lumon luonteen tuhat kertaa läpi ja muistan että hänen kanssaan täytyy olla rauhallinen! Harjasin siinä sen 20 minuuttia ja ehtisin ottaa kaviotkin! Päätin siinä sitten että tänään en tee muuta kun harjailen! Mutta kun olin harjannut mitä nyt? Sama tyttö taas tuli ja sanoi että ''Voisitko viedä Lumon ulos?'' Vastasin: Kyllä! Hain sitten Lumolle ulkoloimen ja laitoin sen sen päälle! Laitoin kaikki kleksut kiinni ja lähdin taluttamaan Lumoa kohti tarhoja! Katselin hetken ja siellä ei ollut kun yksi tarha vapaana , eli sinne siis! Lumo käveli perässäni katsellen ympärilleen! Huomasin että se oli vähän rauhaton joten menin kävelemään sen pään vierelle ja pidin riimunnarusta kovin kiinni! Silitin sitä ja puhusin sille rauhoittavasti . Kun olin tarhan portilla talutin Lumon sisään ja laitoin vähän porttia kiinni! Päästin Lumon irti! Kävelin portille ja suljin sen! Jäin sitten vielä katsomaan kun hän siellä tarhassa iloisesti piahtaroi! Lähdin sitten talliinpäin! Soitin siinä matkalla äidille ja hän sanoi että on jo matkalla! Menin sitten talliin ja siellä katselin paikkoja! Pääsin ihan vahingossa johonkin huoneeseen jossa oli varusteita, oho tämähän on varustehuone! Menin sisään ja löysin Lumon varusteet! Lähdin sitten kun kuulin auton ajaen pihaan! Menin ulos ja huomasin että se oli äiti! Menin autolle ja avasin oven! Istuuduin etupenkille ja sanoin äidille: Haluan tänne huomennakin, voitko tuoda mut?! Äiti nauroi ja vastasi: Joo jos noin kovin haluat! Lähdimme sitten kotiinpäin! Miltsu 2 marraskuuta 2011 Ajoimme äitin kanssa tallin pihaan. Nousin autosta ja kiiruhdin äkkiä talliin. En kerennyt sanoa edes moikat äitille! Kävelin Lumon karsinalle ja oho siellähän se mässäsi ruokiaan. Päätin siitä karsinan ulkopuolella katsellessa Lumoa että en tänäänkään mene ratsastamaan. Vaan tutustun Lumoon ihan rauhassa vaikka taluttaessa sitä kentällä tai muuten vaan touhuillessa sen kanssa. Sitten katsosin mikä jalkojeni vieressä oli. Siinähän oli Lumon harjapakki. Otin Lumon käytävälle kiinni ja otin fleecloimen pois Lumon päältä! Sitten otin kumisuan pakista! Aloin harjaamaan kumisuan kanssa pyörittävin liikkein! Lumo taisi tykätä siitä kun laski päänsän rennosti alas. Kun olin veränyt koko hevosen kumisuan kanssa. Niin otin pölyharjan ja harjasin häntä siinä. Harjasin jalat ja otin jo kaviot! Päätin sitten että menen kentälle taluttamaan Lumoa! No otin sitten riimunnarun ja kiinnitin sen riimuun. Irrotin muut klempsut ja lähdin kentälle! Siellä kentällä taluttaessa Lumo katseli ympärilleen ja oli vähän rauhaton. Puhuin sille ja silitin sitä rauhoittaen sitä! Sitten kun olin taluttanut sen 15 minuuttia ja selvinnyt parista pelästymisestä nii lähdin takaisin talliin! Tallissa laitoin Lumon kiinni käytävälle ja harjasin sen vielä kerran! Siinä harjatessa mietiskelin että tänään meni tosi hyvin vaikka Lumo pari kertaakin pelästyi ja minä olen ollut tosi rauhallinen! Kun olin harjannut Lumon niin laitoin sille takaisin loimen ja vilkaisin karsinaa! Karsinassa oli vielä heiniä joten laitoin Lumon vielä karsinaan että hän saisi syödä heinät pois! Sitten pistin harjapakin kiinni ja kääntysin ympäri ja oho sama tyttö joka auttoi minua jonkun verran viime kerralla oli siinä nenän edessäni! Hän kysyin minulta: Voisitko mitenkään nyt kun olet täällä niin viedä Lumon ulos ja putsata sen Boksin! Vastasin myönteisesti ja otin karsinan edestä Lumon ulkoloimen! Kun loimi oli Lumon päällä niin lähdin sitten taluttamaan sitä kohti tarhaa joka oli vapaa! Päästin lumon sinne tarhaan iha itsekseen, koska luotin että hän menisi sisään eikä jyräisi minua ja lähtisi omille teilleen! Menin sitte talliin ja otin sitten talikon ja kottikset. Menin sitten Lumon karsinalle ja aloin putsaamaan! Putsasin siinä karsinaa sen vajaat 25 minuuttia ja siinä ajassa ehdin hakea jo lisää turvetta! Sitten menin katsomaan ulos että onko öiti tullut koska sopisimme että hän tulee hakemaan puoli kolme! No sitten sielä huristelikin auto pihaan ja se oli äitini! Menin autolle ja avasin oven! Istuuduin etupenkille ja hymyilin äitille! Sanoin sitten: Moi äiti! Äiti vastasi: Moi moi! No mites tänään? Vastasin: Hyvin tai oikeastaan tosi hyvin! Äiti: hyvä sitten Lähdimme sitten kotiin! Miltsu 5 marraskuuta 2011 Ote tallikirjasta 29.10.2011, pientä muistelua ensimmäisistä lännenkisoista ...Olen jopa sen verran rohkaistunut että viime viikolla uskaltauduin kisaamaan. Ilmoittautuminen tapahtui erittäin extempore ja kaduin heti sen jälkeen -olin aivan varma että nolaisin itteni, siellä on kokeneita ratsastajia huippuine, lajiin orientoituneine hevosineen ja mie pölähän paikalle vasta-alkajana tuntihepan selässä. Olihan siinä pakko vähän yrittää ajatella huumorilla ja valmistautua koitokseen asenteella "kerranhan sitä tässä vain eletään". Sitä paitsi kyseessä oli vain pienet, E-kategorian kisat -en kuolisi vaikka mokaisin! Kisapäivä tuli ja pakkauduin autoon apulais-Sandran ja hänen ystävänsä kera, perässä kiikkui trailerissaan pahaenteisen levoton Lumo. Tallin legendaarinen arkajalka oli lähdössä elämänsä ensimmäisiin lännenkisoihin ratsastajanaan niin jännittynyt Latu, ettei aamulla saanut edes syötyä siinä pelossa että aamiainen palaisi samaa tietä takaisin. Tuntematon kaveri ei myöskään jännitystä lievittänyt, mitä tuokaan tossa nyt miusta oikeen oli ajattelevinaan kun naama lakananvalkoisena ajoin kohti Shylia Farmia. Paikan päällä Lumo ei erityisemmin rohkaissut meikäläistä, sillä se säpsyili ja esitti hienoa balettia jokaisen jänskän äänen, näyn tai hajun kohdalla. Kasvoja kuumotti kun muut osallistujat vähän naureskellen katselivat meikän tamman toimintaa -eivät tainneet ottaa erityisen varteenotettavina vastustajina? Naureskelulla ja nolostumisella oli kuitenkin varsin yllättävä vaikutus, sillä sain oudon buustin yllättää kaikki -ihan kaikki, jopa itsenikin! Niinpä aloin entistä tarmokkaammin sukimaan steppaavaa Lumoa, juttelemaan sille ja vetämään tylsistyneen roolia -oikeasti tärisin niin paljon että hyvä että housuissani pysyin, mutta Lumoon näytös upposi kuin häkä ja sekin alkoi jo rentoutumaan meikäläisen siinä haukotellessa ja ollessa ihan hohhoijaa. Selkään noustuani Lumo jännittyi taas, mutta jatkoin samaa hohhoijailua. Ratsastin rennosti ja alkuun jopa löysästi, jotta armas pilkkupylly tajuaisi ettei silläkään ole mitään syytä jännittää kun ratsastajakin suurin piirtein nukkuu. Itse suorituksessa illuusio kuitenkin särkyi, sillä miehän olin kauhusta kankeena ja pelkäsin nolaavani itteni lopullisesti. Sandra ystävineen vilkutteli iloisesti katsomosta ja tsemppasi, mutta miuhun se vaikutti enemmänkin siten että toivoin muuttuvani näkymättömäksi: ihmiset katselivat ketä tirskuvat tytöt tsemittivät, ja hermostuin lopullisesti kaikista niistä uteliaista katseista. "Eikös tuo ollut se ballerinatamma?", olen varma että kuulin kuiskinnan. Ihme oli että sijoitun vain kolmanneksi viimeiseksi, sillä olin niin kauhuhorteessa etten muista koko luokasta lähestulkoon mitään. Voi kunpa se olisi jo ollut ohi, mutta kun ei. Olin ollut typerä ja itsevarma ilmoittaessani itseni myöskin ranch riding-luokkaan, ja harkitsin vakavasti sairaskohtauksen esittämistä ja siten osallistumiseni perumista. Apuri-Sandra kuitenkin näki lävitseni ja tyrmäsi aatteen heti, tyrkäten pelkurin takaisin satulaan ja pakottamalla ryhdistäytymään. Hän kertasi ääneen luokan tavoitteet -"tuomari etsii mukavimman näköisen hevosen ratsastaa, pyörit siel vaa muiden kanssa ja teet mitä tuomari pyytää. Siua ei arvostella, mutta jos jännität niin Lumokin tekee niin ja se kyllä tuo miinusta." Pyöritin lausetta mielessäni, ja loppujen lopuksi se ei ehkä olisikaan niin kamalaa -totta tosiaan, en olisi edelleenkään yksin kentällä kaikkien katsottavana, ja tottelisin vain tuomaria. En odottanut suoritukseltani suuria, mutta olo oli luokan sisäistämisen jälkeen paljon kevyempi ja vapaampi. Lisäksi sählättyäni edellisessä luokassa kukaan ei enään odottanut minulta hienoa suoritusta -ei paineita. Ei minulle, ei Lumolle. Arvatkaa mitä? Me voitettiin! En tiedä edesauttoiko edellisen luokan sähläys, sillä sain maininnan "rauhoitetusta hevosesta". Lumo oli kuin eri hevonen, heti kun itse lopetin jännittämisen nimittäin. Letkeä, ehkä vähän varuillaan mutta kuitenkin rauhallisesti askeltaen. Tämmöistä on sattunut Lumon kanssa ennenkin koulukilpailujen puolella, mikä on vissi merkki siitä että tammuska vaatii vain itselleen hyvähermoisen, rauhallisen ratsastajan. Olo on nyt hyvin, hyvin ylpeä. Lännenratsastus on meikälle edelleen kuin vieras maa, mutta ensitatsi on saatu ja toivoa löydetty. Aion uskaltautua nyt kisaamaan ja olemaan avoimempi uusia lajeja kohden, sillä länkkäröinnin päätteeksi tuntuu aina yhtä kotoisalta ja turvalliselta istahtaa tavalliseen yleissatulaan. Että howdy vaan! 2.7.2011 Olin ihan unohtanut kirjoittaa, mutta nyt tuo pelkotilavalmennus sekä maltillisuus palkittiin! Kun ei heti rynnätty kisakentille tai pelottavien asioiden ääreen, uskaltauduttiin myö kokeilemaan Lumon kisameininkiä Maple's Stablella. Alkuun jännitti ja pelotti selvästi aika hurjastikin, mutta koska tulimme niin aikaisin niin kävelytin Lumoa pitkin kisa-aluetta, seisoimme kovaäänisten alla ja näinpäinpois. Kun lopulta olin verkkaamassa, niin tamma kyllä sätkyili mutta pysyi kuulolla -ja kentällä sitten Lumo oikein taisi loistaa! Se sipsutti neitimäisiä, lähes ponimaisia askeliaan ja ilostutti sekä minua että tuomareita käytöksellään: neljäs- ja ensimmäinen palkinto, kiitos. Vaikka Lumo hiukan hermoilikin ja oli aika säpsy avuille, niin kunhan itse pysyi rauhallisena ja piti avut superpieninä niin Lumollakaan ei kiehunut jännitys yli. Ei se kouluratsastus silti ehkä ihan meidän laji ole, kun Lumo siitä niin hermoilee, mutta tamma on ainakin todistanut että pelkurin kuoren alla on taitava tyttönen. Pelkotilavalmennus Shangri-Lassa 14.5.2011, valmentajana Jonne Ääk! Kääk! Ei! Lumo tosiaan säikkyi kaikkea, mitä ulkokentällä oli: muovipressua, jumppapalloa, vanerilevyä ja pahinta kaikista: “hapsuverhoa”. Jätesäkin mustat suikaleet heiluivat tuulessa hurjasti, eikä Lumo edes tiennyt vielä, että niiden alta tulisi kulkea. Hevosparka.. Lumo oli pitkässä koulutusköydessä ja naruriimussa, jossa se pääsi vapaasti hyppelehtimään ja tärisemään, ja oikeastaan sen säpsyilyä oli huvittavaa seurata. Tamma sai asiasta kuin asiasta suuren ja dramaattisen numeron, ja lopulta pelkkä yskäisykin sai sen säpsähtämään. Lumo oli umpisäikky, mutta eihän se sentään ollut mikään parantumaton sairaus. “Lumo säikkyy tavallaan ‘varmuuden vuoksi’ kaikkea outoa, koska se ei tiiä seuraako niistä jotain pahaa. Totuttamalla mahdollisimman moneen outoon ja uuteen asiaan saadaan vähän karsittua sitä, mitä se säikkyy kaiken varalta, ja voi olla että Lumosta tulee muutenkin rauhallisempi. Mut ennen, kun aletaan harjottelemaan, pitää saada oikeat energia hyrräämään, jo valmiiks kauhuissaan olevaa hevosta ei kannata ruveta opettamaan..” Tamman annettiin syödä kentän reunalta ruohoa, jossa se sai sivusilmällä vartioida pelottavuuksia, mutta samalla vähän tasaantua. Sitten alettiin työskentely, ja Latu pääsi puikkoihin, mä lähinnä opastin ja huutelin. Ensimmäisenä kohdattiin vihreä, karmaiseva jumppapallo. “Katotaan ensin, missä tulee Lumon raja vastaan eli minkä tasoista sen pelko on. Sen huomaa, kun sen mielestä alkaa olla liian pelottavaa..” Lumo suostui kävelemään pallon lähelle, kun se oli paikoillaan, ja jopa nuuhkaisi sitä pikaisesti. Mutta kun palloa hivautettiin vähän, Lumo otti lujaa takapakkia ja tuijotti palloa silmänvalkuaiset välkkyen. Piti siis aloittaa aika perusasioista. Mä otin pallon syliini, ja käskin Latun taluttamaan Lumoa mun jäljessä. Lumo sai mennä piiloon Latun taakse jos halusi, mutta huomion tuli pysyä pallossa - eikä se ollut vaikeaa, kun tamma näytti inhoavan kapistusta jo valmiiksi. Siinä me sitten käveltiin, jumppapallo sylissä, Latu perässä ja Lumo viimeisenä. “Syy miks me tehdään näin, on että tää pallo ei oo nyt uhkaava. Se lähtee pikemminkin karkuun Lumoa, kuin että se olis hyökkäävän olonen. Se on jo aika tottunut, eli voidaan kokeilla lisätä tähän jotain.” Mä aloin välillä pompauttaa palloa maassa leppoisasti, ja Lumo hätkähti ensin aina, kun pallo oli liikkeessä. Pikkuhiljaa se kuitenkin ymmärsi, ettei se ollut tulossa kohti, vaan lähti edelleen karkuun. “Okei, tehdään välillä vaihto, ja katotaan samalla miten Lumo nyt suhtautuu.” Mä sain Lumon riimunnarun käteeni ja Latu sai jumppapallon. Lumo väisti vähän, kun Latu nosti pallon syliinsä, mutta ei ottanut juuri askelta taaksepäin. Ehkä siirsi jo painoaan ja oli kahden vaiheilla lähteä, mutta pysyi kuitenkin paikoillaan. Se oli jo erittäin hyvä merkki. Välillä palloa pompotettiin Lumon edellä, välillä vieritettiin ja välillä potkittiin, ja hiljalleen tamma tottui myös hommasta lähtevään ääneen. Pallo tuntui saaneen hyväksynnän kokonaan, kun sitä sai vierittää tamman ympäri, eikä se piitannut kosketuksestakaan. Vanerilevy ei tuottanut oikeastaan ongelmia, edes siitä lähtevän äänen takia, kun kaviot kopisivat siitä yli. Lumo näytti oikeastaan aika tottuneelta. Muovipressu oli taas ihan eri maata! Lumo kiersi sen kaukaa, mutta ei lähtenyt onneksi karkuun, vaikka sitä rapisuteltiinkin. “Tähän pulmaan voi kans soveltaa paine-myötäys tekniikkaa, mut pitää olla tosiaan tarkka että osaa ottaa paineen pois ajoissa.” Mä pitelin Lumoa, kun Latu otti yhden pressun kulmissa ja hivutti sitä tammaa kohti. “Paine pois”, mä sanoin äkkiä, kun Lumo oli siirtämässä painoaan taakse ja siirtymässä. Latu otti paineen pois ajoissa, eli jätti pressun paikoilleen, joten Lumo ei siirtynyt. Sitten jatkettiin taas: pressua hivutettiin lähemmäs ja lähemmäs, kunnes se pääsi iholle asti. Pressun kulma koski Lumoa, sitten se vietiin äkkiä pois iholta, ennen kuin Lumo väisti. Paine, myötäys, paine, myötäys.. Vähitellen painetta sai pitää kauemmin, eli pressu koski Lumoa yhä pidemmän ajan. Sitten sillä saikin jo koskea kylkeä ja kaulaa, mutta mahanalustan treenaaminen jätettiin kotitallille. Viimeisenä edessä oli kammottava hapsuverho. Latu tökättiin verhon viereen ja Lumo sai tutkia hökötystä edestäpäin. “Nyt se näyttää hyväksyneen sen, eli voidaan alotella varovasti. Pysy siinä vieressä, rintamasuunta öö.. eteenpäin. Jätät Lumolle niinku sellasseen käytävän sun ja aidan välille, ja sen olis tarkotus mennä tosta verhon alta.” Latu näytti jostain syystä epäuskoiselta, että Lumo rohkenisi mennä, mutta hiljaa hyvä tulee.. “Nosta narukäsi ylös, verhoa kohti, annat sille suunnan minne sä haluat sen menevän. Tää on ensimmäinen aste, ja samalla se on painetta, joka pitää ottaa pois heti kun tulee edes yks askel.” Lumolta ei irronnut edes yhtä askelta, mutta se näytti olevan kahden vaiheilla, menisikö. “Okei, lisää painetta. Nosta sit toinen käsi ylös, tää on jo ajavampi ele.” Lumo taipui paineen alla, ja otti yhden sijaan kaksi askelta! “Paine pois, paine pois! Se oli hyvä. Sit sama uudestaan.” Painetta ja myötäämistä jatkettiin, kunnes Lumo tuli niin lähelle verhoa, että se hipaisi sitä. Seurasi takapakkia, mutta mä huomautin, ettei se ollut huono asia eikä rankaistava teko. Jatkettiin vain niin kauan, kunnes Lumo vain päätti, että pakkohan tästä on jotenkin päästävä! Se sai junnaamisesta tarpeekseen, veti henkeä ja syöksähti verhon läpi - näyttäen oikeastaan aika ylpeältä seisoessaan toisella puolella ehjin nahoin! Suoritusta seurasi raikuvat aplodit, joita Lumo ei kumma kyllä säikähtänyt, vaan se katseli korvat hörössä mörköä, jonka oli juuri voittanut. Harjoitus otettiin myös toiselta puolelta verhoa, ja toistettiin muutamaan otteeseen - Lumo suoritti tehtävän aina lopulta, ja siitä näytti hauskalta oppia. Herkkänä hevosena se ymmärsi jutun jujun helposti, ja harjoitusten päätyttyä se jopa maistoi yhtä muovisuikaletta.. Mörköjä muka. |